Onni matkassa

Alamäkipyöräilijät suhas ohi kun suuntasin rinteiden viereltä lähteville poluille. 'Wuhuuu! Tää on niii siistiiii' ja viuh. Yllästunturi tuntui suurelta verrattuna kaikkiin niihin muihin nyppylöihin, joihin olin tähän mennessä reissun aikana kiivennyt. Olin pakannut rinkkaan viikon retkiruoat. Ylläsjärven kyläkaupasta mukaan oli lähtenyt mm. puoli kiloa voita ja hävytön määrä suklaata. Kiersin kuitenkin tunturin laen ja menin suorin tein Pirunkuruun. Kyllä päiväretkeilijöitä taas huvitti meikäläisen rinkka. Ja mä nauroin itelleni kun kapusin lounaan jälkeen sitä jyrkkää kivikkoa just täydennetyn rinkan kanssa. Raekuuroja ja hetken päästä aurinkoa. Tuntureilla voi tulla mitä vaan, millon vaan. Ilta-aurinko värjäs komeesti edessä avartuvaa kansallispuistoa. Hettaan olis 137 km, mietin ja vieressä köpötteli valkoinen poro. No worries! Tulin Kutujärven tuvalle illansuussa. Avasin oven ja pienestä tuvasta hehkas kuumuus päin naamaa. 'Hey, I'm Gust

Vaellus jatkui Sodankylään päin. Katsoin suunnittelemaani reittiä vähän tarkemmin kartalta. Ampuma-alue. En taidakaan mennä sieltä. Toisaalta oishan siinä ollu mukava lisätwisti tähän seikkailuun! Haha. Käytännön asioiden takia myöskin, päätin dalsia suoraa tietä pitkin kylille. Eipä tässä mithän, totesin. Ilmakin näytti syyskuuksi suhteellisen mukavalta. Pysähdyin leirintäalueelle lounaalle ennen kaupunkiin saapumista. Eipä siellä tarjottu enää lounasta, mutta omistaja oli paikalla ja tarjosi minulle kahvit. Ostin häneltä myös hillaa. Flunssakauden alkaessa on hyvä vetää pohjoisen marjoja, että pysyy vastustuskyky! Siinä jutellessa kävi ilmi, että mestat on myynnissä. Eipä ole ainoa leirintäalue Suomessa mikä on myynnissä. Kyllä niitä mökkejä muutenkin riittää! Sen tässä on kävellessä todennut, että Suomi on täynnä tyhjillään olevia kiinteistöjä. Edessä oli neljän päivän tiemarssi metsäteitä pitkin Ylläkselle. Nuo neljä päivää olivat varmaan puuduttavimmat ik

Kävelin Sallan kylänraittia. Metsästys-vermeisiin pukeutuneet miehet joivat kaljaa alkuillan auringonpaisteessa. Eräs mies katsoi tuimasti ja päivitteli kaupan edessä, että mitä järkeä on patikoinnissa. Paikalliset pyöräili ohi tuulipuvuissaan ja kaksi Saksalaista reissaajaa oli peukut pystyssä tien reunassa. Neuvoin heitä menemään Pyhä-Luoston kansallispuistoon. Sinne olin itsekin menossa. Edessä olisi kolmen päivän tiemarssi luoteeseen. Pelkosenniemeltä pääsisi Kitisen yli ja sieltä tutulle tunturille viettämään vähän taukoa vaelluksesta. Huskyfarmin koirat huusivat kovaan ääneen kun menin ohi. Vielä kilsan päässä ulvonta kuului kunnes kauhea vaara oli ohi. Patikoija ei ollut enää näkyvissä. Sen jälkeen ei sitten tullut ketään tai mitään vastaan pitkään aikaan. Loputtomilta tuntuvat pikkutiet olivat puuduttavia. Pelkkää valtion metsäksi merkittyä lyhytkasvuista pöpelikköä jatkui iäisyyden. Aina välillä muutama poro jolkotteli ohi. Oli kieltämättä aivan vitun tylsää

Kuusamosta pääsi Rukalle melkein koko matkan kätevästi pikkuteitä pitkin. Kävely meni kevyesti parin päivän lepäämisen jälkeen, vaikka rinkka täydennettynä painoi jo kolmattakymmentä kiloa. Lepopäivät meni kirjoitellen ja kamoja huoltaen: aurinkolasien sanka oli irronnut, kävin kirpparilta hakemassa euron lasit ja ruuvailin niistä blehat takaisin käyttökuntoon. Liimailin ja vahailin kenkiä takaisin kokoon, tilasin uuden puhelimen takakannen jonka olin onnistunu tiputtaa asfaltille. Kerkesin mä käydä paikallisessa ottaa yhen. Siellä oli tasan kaks ihmistä kun tulin sinne Baarimikko ja yks niin jurrinen äijä, että hyvä kun pysy pystyssä. Kävi siinä kolmaskin, pelaamassa pelikoneita. Ei tainnu olla ihan se high siisonki tällä hetkellä menossa. Tai sitten kaikki ihmiset oli Rukalla. Vähän ennen Rukaa tapasin monta poroa, tää yks kaveri jäi töllöttämään siihen tielle hetkeksi. Mä taisin hävitä taas tän tuijotuskilpailun. Laskettelukeskuksessa latailin vielä akkuja ja kah