Koillismaa

Kuusamosta pääsi Rukalle melkein koko matkan kätevästi pikkuteitä pitkin. Kävely meni kevyesti parin päivän lepäämisen jälkeen, vaikka rinkka täydennettynä painoi jo kolmattakymmentä kiloa.

Lepopäivät meni kirjoitellen ja kamoja huoltaen: aurinkolasien sanka oli irronnut, kävin kirpparilta hakemassa euron lasit ja ruuvailin niistä blehat takaisin käyttökuntoon. Liimailin ja vahailin kenkiä takaisin kokoon, tilasin uuden puhelimen takakannen jonka olin onnistunu tiputtaa asfaltille.

Kerkesin mä käydä paikallisessa ottaa yhen. Siellä oli tasan kaks ihmistä kun tulin sinne
Baarimikko ja yks niin jurrinen äijä, että hyvä kun pysy pystyssä. Kävi siinä kolmaskin, pelaamassa pelikoneita.

Ei tainnu olla ihan se high siisonki tällä hetkellä menossa.
Tai sitten kaikki ihmiset oli Rukalla.

Vähän ennen Rukaa tapasin monta poroa, tää yks kaveri jäi töllöttämään siihen tielle hetkeksi. Mä taisin hävitä taas tän tuijotuskilpailun.

Laskettelukeskuksessa latailin vielä akkuja ja kahvittelin ennen Karhunkierrokselle lähtöä. Suunnitelmana oli mennä ekalle laavulle vielä ennen auringonlaskua.

Heti mäkihyppyrin vieressä tuli eka retkeilijä vastaan. Kyselin oliko minkälainen reissu ja oliko paljon hyönteisiä, johon hän totesi, että oli aivan uskomatonta ja että mäkäräisiä oli jonkun verran. Hän lisäsi vielä, että voin tiedustella lisää asiasta hänen kaveriltaan, joka tulee perässä.

Hetken päästä vastaan tulikin miekkonen vähän vaivalloisen oloisesti. Päätin tsemppaa ja totesin: 'Ihan just perillä! Kyllä jaksaa!'.
Vastaus kuului rehellisen selkeästi: 'Alkaa jo pikkuhiljaa vituttaa s*atana!!'

Olihan ne vaaraketjun lukemattomat nousut ja laskut kieltämättä rankkoja.

Monia muitakin parivaljakoita ja pariskuntia tuli seuraavina päivinä vastaan, aina samanlaisissa fiiliksissä: ensimmäinen mieli yhtä korkealla kuin suupielet ja perässä tuleva maahan katsoen, sanomatta tervettä tai heitä.

Heh, mä olin vaan fiiliksissä, että sai mennä hyvin hoidettuja polkuja pitkin komeissa maisemissa. Ja niitä olikin!

Kaikki ne riippusillat ja kosket koko reitin varrella oli upeita! Muutenkin, jos nyt lähtee arvioimaan reittiä, niin en ihmettele laisinkaan, miksi se on niin tunnettu ja suosittu.

Reitillä on kaikkea mahdollista jylhistä vaaramaisemista kuohuviin koskiin ja soista vanhoihin metsiin. Kaikki taukopaikat oli hienoja ja hyvässä kunnossa lukuunottamatta paria täysin bommattua laavua. Noh, miten sen nyt ottaa, ei se nyt mua niin paljoa häirinnyt.

Se, mikä mua häiritsi tosin oli ihmisten välinpitämättömyys roskien kanssa. Kaikki roskat koitetaan polttaa. Siis KAIKKI. Puhumattakaan siitä, ettei sitä muovinkäryä ole kiva hengittää, niin tosi monessa pakkauksessa on sisällä foliokalvo, joka ei pala. Vaikka se laitetaan tietämättömyyden piikkiin, niin usein kyse on vaan laiskuudesta.

Vielä kun tosi monella stopilla on reitin varrella lajittelupisteitä, niin miten voi olla, että ne laitetaan siihen nuotioon? Sitten jotkut vielä iloisesti paistaa ritilällä makkaraa kun siihen pintaan on mukavasti käristynyt muovi.

Vähän sama asia, kuin monella kalamiehellä ja mehtuuäijällä on tapana nakkaa röökintumppi vaan jorpakkoon tai järveen. Sitten ihmetellään mistä metsäpalot tulee ja miksi kalan maha on stögis.

Konttaisen päällä tuli turreryhmä vastaan. Olivat suomalaisia.

'taidat olla koko kierroksen menossa?' kysyi opas.

'joo oon mä'

'sulla on sitten matkaa vielä!' hän totesi ja jatkoi ryhmän kanssa.

Mä hymyilin. Joo, oli vielä vähän matkaa. Ja oli sitä tultukin. Laskin Kuusamossa, että Rukalle päästyä tuli 1 500 km rikki.

Illaks oli luvattu Reposia, joten istuin nuotiolla tavallista pidempään. Olin päätynyt pyöreälammen nuotiopaikalle ja siellä ei yöpynyt muita.

Puhelimella sai räpsittyä jonkinlaisia otoksia himmeistä revontulista. Kyllä niitä kerkee turistien kanssa sitten talvella jahdata!

Poloku kulukee tästä! 

2.9 otin pitkän aamun lammen rannalla. Oli kirkkaan poutainen päivä. Mä nautin niistä täysin kirkkaista syyspäivistä, milloin on jo vähän kylmä, mutta taivas on kirkkaan tumman sininen ja luonto heittää oman punaoranssikeltaisen paletin verkkokalvoille. On niin raikasta, ei ole enää siitepölyä ilmassa.

Syksy on mun lempi vuodenaika.

Tuli siihen penkille kuukkelikin toivottamaan hyvää huomenta. Sekä sen jälkeen monia päiväretkeilijöitä.

Komeat maisemat ja hieno ilma sai mut kuvaustuulelle eikä kävelystä tullut juuri mitään. Välillä vaan jumitin loputtomiin jatkuvaa metsäpeitettä kalliolla istuen.

Joillakin retkeilijöillä oli hirvee kiire aina päästä seuraavalle laavulle, jotkut tuli vastaan ja kyseli multa, että onko seuraavalla autiotuvalla tilaa.

En tiedä. Mut kato tätä jokimaisemaa! Kyllä se tupa on siellä illallakin.

Illalla Jussinkämpillä juttelin vähän enemmän ihmisten kaa. Totesin siinä itekseni, että me Suomalaiset ollaan tosiaan super huonoja small talkissa.

Vielä kun retkeilijöillä on omat porukkansa, niin toisten kanssa juttelu saattaa jäädä vähiin.
Jotkut miehet myös kertoivat mulle toivovansa joenvarrella sijitsevan laavun olevan tänä iltana tyhjä. Ei varmaan kannata tulla Karhunkiekalle, jos haluaa välttyä ihmisiltä :D

Suomalainen hoitaa käytännön asiat ensin kuntoon. Kamat kuivana, ruoka tulossa, seuraavan päivän reitti ja sää selvitetty. Sitten voi vähän ehkä puhua tuntemattomien kanssa vaikka. Säästä.

Ranskalainen heittää rinkan selästään, istahtaa nuotiopaikalle katsoen maisemia, korkkaa viinipullon ja toteaa, jotta:

'C' est magnifique ici! '

Hyvä pulla säiden kanssa jatkui. Mäkäräisiä oli muutamia, muttei haitaksi. Päivä meni taas jokilaaksoa ihaillen. Vastaan tulivat tutut kuukkelit, porot ja orava.

Talvikonkään autiotupa oli mun lemppari. Kaksikerroksinen hirsimökki on ihan kosken vieressä.

'Do you speak Finnish?' kysyi mummeli koskella. No, mennään nyt ihan Suomella, totesin.

Tupaan mahtui vielä, mutta takaa (Mun edestä. Olin varmaan ainut joka meni reittiä etelästä pohjoiseen) oli tulossa iso Ukrainalaisporukka. Oli kuulemma ollut edellisellä tuvalla lippukin seinällä.

Tämä ja seuraavana päivänä opastuskeskuksella kahvitauolla lukemani uutinen Lonely Planetin toteavan Suomen olevan Wildlife Destination nr1., sai mut ajattelemaan, mitä todella tälle meidän autiotupa/laavu/kota/retkeilykulttuurille on tapahtumassa. Mä uskon ja toivon, että sitä kunnioitetaan ja että me osataan neuvoa ulkomaalaisia matkailijoita toimimaan maassa maan tavalla.

Kuten totesin, en ihmettele yhtään miksi Karhunkiekka on yksi meidän tunnetuimmista vaelluksesta. 

Homma jatkui Sallaan. Ukk-reitti oli tosi huonossa kunnossa, mutta tunturin päällä harvassa metässä oli helppo mennä ja merkit onneksi näkyi selvästi. Metsoja ja riekkoja lenteli vähän väliä puskista.

Illat kylmenee ja pimenee. Luonto paahtuu kullankeltaiseksi väriloistoksi. Sallan metsät on aivan upeita! Ja tämä vuodenaika on täydellinen sen ihailuun, kun on niin montaa väriä.

Viikonloppua vasten oli kova myräkkä. Olin eräällä tunturilammella kodassa yötä. Siellä oli vieraskirja vuodelta - 99!

Löysin myöhemmin vielä muidenkin pitkän matkan vaeltajien merkintöjä. Tutut Joel ja Tero. Lisäksi se mun tapaamani Kittilän mies ja viime vuonna oli eräs Suomalainen mimmi vetänyt Ilomantsista pohjoiseen asti ja kait takaisin etelään? Lisäksi yksi mystinen Sveitsiläismimmi on tänä kesänä menossa Kotkasta Norjaan.

Vieraskirjojen luku on kyllä kivaa. Olipahan joku selostanut pitkän tarinan vaarojen nousujen ja laskujen veemäisyydestä savon kielellä, mitä oli super hauska lukea. Ehkä se tulee mun autiotupa-quotes kirjaan.

Lisäksi ulkomaalaiset kirjoittavat hyvin usein. 'Keetos, Keetos! Finlandia!' 

Paikallislehdessä todettiin Sallaan suunniteltavan kansallispuistoa. Mainitsinko jo, että nämä vanhat metsät täällä on aivan upeita? 

Ihmisiä ei tullut vastaan, mutta tunturia ylös kiivetessäni pysähdyin pitämään taukoa. Pelästyin. Takanani kökötti koiruli. Pannassa sillä oli antenni. 

Tunturin laella katseltiin yhdessä maisemia.

Laavulla lounastauolla sain haukut, kun en antanut ruokaa.

Koitin katsoa pannasta numeroa, mutta se oli epäselvästi kirjoitettu. 

Noh, toivottavasti antenni toimii, tuumin, ja jatkoin matkaa.

Seuraavalla hiekkatiellä tuli metsämies landcruiserilla vastaan. Juteltiin siinä tovi ja hauva takaboksiin. Olivat nähneet gepsistä ja arvanneet, että ihmisiä siellä oli.

Ois varmaan halunnu koiruli olla #onnimatkassa eikä Karhumehtällä! 

Aikkipeitsin autiotupa oli niin kauniilla paikalla, että päätin jäädä siihen yöksi. (Vaikka se olikin päivätuvaksi tarkoitettu). Oli siinä sekin käytännön juttu, että sain kastuneen teltan ja vaatteita varmasti kuivaksi. Vaikka sataisi vaan yöllä, on kosteutta metsässä tosi paljon!

Tämä tosin tarkoitti sitä, että minun pitäisi seuraavana päivänä kävellä 24km ennen klo 13, kun Sallan posti menee kiinni. Minulla oli siellä paketti odottamassa. 

Heräsin neljältä aamulla ja pulahdin kirkkaaseen tunturilampeen. Tähtitaivas kattona. Vesi oli lämpimämpää kuin ilma. Usva nousi pikkuhiljaa lammesta. Aivan täysin hiljaista. Paras aamu ikinä!

Aurinko sarasti ja heitti komean väriloiston tyynelle lammelle vielä lähtiessäni, niinkuin kuvasta näkyy. 

Tämä matkamies toteaa huomenna, että 'To the West!'

<3 Onni

Tässä vielä Kuukkeli.