Vuorten yli Norjaan

Saana näytti komealta. Kiersin Saanajärvelle ja menin sen rannalla sijaitsevalle kodalle. Seinässä luki, ettei se ollut tarkoitettu yöpymiskäyttöön.

Noh, kivikkoon oli siinä iltahämärässä vittumaista alkaa pystyttää telttaa. Tämä sai nyt luvan käydä.
Pitäisi aina tsekata netistä, onko kyseinen laavu tai kota tarkoitettu yöpymiskäytöön. Yleensä, jos lähellä on majoituspalveluita, ovat kodat ja laavut sellaisia joissa ei saa yöpyä. "Lapp Hut" kartassa taas on yleensä aina suljettu yöpymiseenkin käytettävä kota.

Taas opin uutta! Eipähän siinä mitään pahaa tapahtunut kenellekään. Paitsi en kyllä saanut unta. Ehkä kyltti olikin oikeassa: Ei täällä voi nukkua. Saana kun on pyhä vuori niin sen juurella on varmasti sellaista energiaa, että jää unet näkemättä.

Seuraava päivä alkoi harmaana ja pilvisenä, mutta suunnitelma olisi selvä- kävisin Saanan huipulla ja jatkaisin vielä Mallan luonnonpuistoon.

Vasta Saanalle kiivetessä tuli vastaan muitakin retkeilijöitä. Jätin rinkan polkujen risteykseen ja laitoin jallut ja vedet muovikassiin. Kassialma lähti huiputtamaan Saanaa.

Kivien päältä pääsi kivasti menemään eikä lumi juurikaan haitannut. Tunsin itteni superihmiseksi ilman rinkkaa. Mikä vapaus! Hypin vain kiveltä kivelle.

Taivas alkoi juuri sopivasti avartua kun pääsin ylös. Norjan vuoretkin näkyivät hetken aikaa taivaanrannassa. Oli kieltämättä upea fiilis katsoa Kilpisjärven maisemaa. Norjaan menisin seuraavaksi. Olin päättänyt, että kävelisin Mallan kautta Norjaan ja sieltä jäämerelle.

Sen lisäksi, että vaeltaisin mereltä merelle, vallottaisin yhden yli tonnisen nyppylän Suomessa ja käynyt siten virallisesti lähestulkoon kaikilla Suomen maastotyypeillä. Tai ainakin geologisesti olisin käynyt myös vuoristossa. Käsivarren aivan pohjoisin osa kun on ainut alue, joka on luokiteltu Suomessa vuoristoksi.

Saaristolta Varsinais-Suomen pelloille. Järviylängön harjujen kautta Järvi-Suomeen. Loputtomien soiden ja vaarojen jälkeen metsälappiin, josta Tunturi-Lapin kautta Skandien vuoristoon. Hienolta tuntui.
Mutta ei tämä ollut vielä loppu.

Söin polkujen risteyksessä ruisleipää ja pullaa. Aurinkokin paistoi hetken.

Jatkoin Mallan luonnonpuistoon. Maa oli alhaalla suhteellisen sula. Hommat meni pelottavan ruusuisesti.

Vesiputouksesta vettä ja homma jatkuu

Jos tää kaikki ei olis ollu yhtään enempää kliseistä, niin ilta-aurinko värjäsi edessä siintävät Norjan vuoret keltaiseksi kullanloistoksi kuin joku hemmetin Valhalla joka odottaa seikkailijaa päättämään tarun.

Nauroin sille miten juustosia asioita oli tämän lisäki tapahtunu vaelluksen tokana päivänä. Näin sen merikotkan ja muistan samana päivänä nähneeni jossain siellä Tammisaaren huudeilla siirtolohkareen, joka näytti aivan kotkan päältä. Freeedooom!!!

Näiden rohkaisevien mielikuvien saattelemana köpöttelin kolmen valtakunnan rajapyykin vieressä sijaitsevalle Kuohkimajärven autiotuvalle.





Tuvalla ei ollut ketään ja asetuin taloksi. Iltapalan jälkeen sytytin kynttilän ja kaadoin kuksaan tilkan vuortenvalloitusjuomaa. Tuvasta löytyi mielenkiintoinen kirja: 'Tieteen ja taiteen tunturit'.

Uppouduin. Kilpisjärven ainutlaatuista luontoa kuvaava kirja kätki myös historiaa ja paikallisia henkilöitä. Kilpisjärven biologinen asema on ainutlaatuinen koko maailmassa. Siellä on tehty todella pitkään yhtäjaksoisesti jatkuneita tutkimuksia. Ulkomaiset tutkijat ovat tulleet tutkimaan haurasta tunturiluontoa jo vuosikaudet.

Eräässä tutkimuksessa oli tutkittu, miten saksalaisten sotajoukkojen toisen maailmansodan aikaiset tukikohdat ja asumukset ovat vaikuttaneet tunturiluontoon. Natsit kun linnoittivat sodan lopussa Kilpisjärven aluetta ja jo ennen sotia suojeltuun Mallan puistoon oli myös tehty korsuja ynnä muita asemia.

Oli mielenkiintoista lukea, etteivät jotkin alueet olleet vieläkään selviytyneet täysin yli 60-vuotta sitten tapahtuneesta tallauksesta! Tunturiluonto kun on niin haurasta lyhyen kasvukauden ja niukan ravinnonsaannin takia.

Tuli heti mieleen tuhannet ja taas tuhannet turistit, sekä heidän seassaan menevät poromiehet mönkijöillään poroista puhumattakaan. Miten ihmiset usein ajattelee, että no joo, kyllä se luonto kasvaa aina takaisin. Aivan kuin luonto olisi yksi iso puska, joka kasvaa kaikkialla samalla tavalla.

Miten paljon ponnisteluja ja vaivaa se vaatikaan, mitä kaikkea joku tietty tunturikasvi tai ikivanha puu on joutunutkaan kokemaan, ennenkuin se on päässyt kasvamaan täyteen loistoonsa. Mitään, ei mitään joka vaatii ponnisteluja elääkseen, pidä otta itsestäänselvyytenä. Kaikki eri lajit nisäkkäistä vesikirppuihin on osa tätä yhtä suurta systeemiä, josta varsinkin me ihmiset hyödytään.

Eihän jotain vanhaa rakennustakaan niin vain tuhota, miksi sitten niitä vanhoja puita saisi kaataa noin vain?

Edellisen yön univaje ei tuntut häiritsevän. Seuraavaksi selasin tuvan vieraskirjaa. Se selaus oli lyhyt, sillä uusi päiväkirja oli juuri tuotu.

Hämmästykseni, vain 4 päivää ennen minua, oli ruotsalainen naikkonen ollut tuvalla ennen minua.

Damn!

Noei. Haha

Siis hämmästys johtui siitä, että hän oli lähtenyt Ruotsin eteläisimmästä kärjestä kesäkuun alussa ja mennyt koko Ruotsin päästä päähän vaeltaen, pyörällä ja kajakilla. Kolmen valtakunnan rajapyykki kun on Ruotsin pohjoisin kohta ja Suomen puolella oleva tupa lähin tupa, oli hän juhlistanut saavutustaan siellä! (https://www.wilderness-stories.com/)

Norjalainen autiotupa näyttää. Norjalaiselta

Seuraavana päivänä alkoi kapuaminen Norjan puolelle. Kävin katsastamassa kolmen valtakunnan rajapyykin. Repesin, kun näin millainen raja-aita oli. Tästä vaan mentiin EU:n ulkopuolelle!

Kolmen valtakunnan rajapyykki

Raja-aita

Alhaalla ei ollut lunta, mutta taivaanrannassa näkyi pilviä. Vuoria ei enää näkynyt. Katsoin, että tälläkin reitillä käytäisiin melkein tonnissa.

Pakarat sai kunnon treenin ja lunta alkoi olemaan yhä vain enemmän ja enemmän. Univajeet painoi päälle.

Missään ei ollut ketään. Alkoi satamaan lunta.

Painoin menemään. Välillä jalka upposi syvempään kinokseen. Välillä pompin kiveltä kivelle. Onneksi reitti näkyi kivikasojen ansiosta. Norjassa kun reitit on vain merkitty sellaisella pienellä punaisella pisteellä.

Ylhäälä tuuli ja aurinko näkyi silleen siististi pilviverhon takaa. Mitään muuta ei kuulunut kuin tuulen vire.

Reittiä pitkin oli joku mennyt varmaankin edellisenä päivänä jäljistä päätellen. Pian jäljetkin jo peittyivät lumeen. Oli vain nousua ja loputonta kivikkoa. Painavan rinkan kanssa oli haasteellista mennä kiveltä kivelle.

Olin uupunut ja mietin, kokoajan, että olikoan tää nyt ihan paska idea. Lokakuussa jossain tuntureilla yksin.

Päässä alkoi soimaan super-mario theme. Pompin vaan menemään. Jos olisi jalka jäänyt rakkakivien väliin niin siinähän sitä oltaisiin oltu. Varovasti ja harkiten. Hitaasti hyvä tulee!

Kun viimein pääsin niiden parin nyppylän yli, ennenkuin reitti kaartoi takasin alas laaksoon, alkoi pilvipeitekin rakoilemaan.

Oli voittajafiilis. Nämä nousut kun eivät olleet sellaisia loivia suomalaisia tunturinousuja, vaan oikeita norjan vuoria.

Lumella näkyi paljon hirvenjälkiä. Taas kun laskeutui vähän alemmas, tuli maaruska näkyviin. Laaksosta näkyi vielä Kilpparille.

Jatkoin tielle ja sitä pitkin vielä n. 5 kilometriä kunnes heitin teltan jollekin random vuoren rinteelle. Jokapuolella meni puroja ja koskia alaspäin seuraavaan laaksoon. Norja tuntui freesiltä ja oli mukava olla pitkästä aikaa muuallakin kun Suomenmaalla. Olihan sitä nyt kävelty perkele kolme kuukautta putkeen.

Aamu oli aivan pirun kylmä. Lunta oli satanut hieman ja teltta oli aivan jäähileessä. Heräsin muutaman kilometrin päästä kantautuviin laukauksiin.

Tien reunassa oli auto pysäköitynä jonka sisällä metsästysvermeisiin pukeutunut mies tähysteli kiikareilla alas laaksoon. Juttelin hetken aikaa. Olivat hirvimehtällä. Niitä oli täällä kuulemma paljon.

Hetken kävelyn jälkeen ohi meni letka autoja. Metsästys oli täällä näköjään vähän erilaista. Tähystetään vuorenrinteitä ja ajellaan autolla uuteen mestaan.

Päivä kirkastui mukavasti. Tiellä oli vähän nihkeetä mennä, mutta oli tässä jo vuoristovaellukset menty. Pysähdyin matkalla Rovijoen putouksella.

Mieli oli haikeena, oli jotenkin yksinäinen olo. Kohta tää homma päättyisi.





Menin hetken matkaa hiekkatietä, joka mukaili maantien reittiä, mutta vähän ylempänä vuoren rinteellä. Kokoajan mentiin kuitenkin alaspäin. Merelle oli enää parikymmentä kilometriä.

Sitten alkoi tulla isompia puita ja havupuita. (Tunturilapissa on käytännössä tundraa). Sitten vielä enemmän lehtipuita ja ruskaa. Enemmän taloja ja kyliä. Isompia vuoria ja koskia.

Kuulas ruskapäivä sai mut innostumaan kävelee loppuun asti. Heti kun nenän edessä olisi suolavettä, lopettaisin tämän vaelluksen.

Kävin periaatteessa sen päivän aikana läpi kaikki ne kasvillisuusalueet, jotka olin kolmen kuukauden aikana Suomessa mennyt. Vaikka merelle ei ollut pitkä matka, mahtui siihen pieneen kaistaleeseen vaikka mitä. Pian edessä oli jo lampaita ja ilmassa meren tuoksu.





Ympyrä sulkeutuu.

Sen yhden päivän aikana menin takaisin meren rannalle korkeuksista. Kelaten läpi asioita, mitä oli tapahtunut. Vieressä maisemien vaihtuessa kilometri kilometriltä erilaiseksi.

Vuorilla on vain sellainen pirullinen vaikutus, että tahtoo tulla hämärämpää nopeammin. Lisäksi harmittaa aina kun ei nää, että mitä niiden takana on. Varsinkaan kun tulee jo pimeää.

Löysin illan hämärässä Skibotnin rannalta vuokramökin ja menin samantien suihkuun.  Etsisin seuraavana päivänä vielä jonkun hyvän mestan lopetukselle.





Aamulla menin hetken aikaa rantaa pitkin , jotta löytyisi hyvä kohta. Illalla oli ollut laskuvesi, joten en tiennyt, mihin päättäisin tän homman. Oli itseasiassa hyvä, että venasin aamuun. Ilimat suosi mua.

Pian löytyi sopivalta näyttävä kohta. Vuonon takana sinertävä taivas oli pakko nyt käyttää hyödyksi. Sitä oppii käyttämään sään ja maiseman hyödykseen kun miettii, mitä matskua haluaa kuvata.

En kelannut, että tää reissu loppuisi näin. Pieni sekunnin dippaus jäämereen. Muutama kuva vuonon edessä. Tässä tää nyt sitten oli. Kohta tulisi talvi, joten jos jotenkin haluaisikin jatkaa, niin tarvitsisi sukset.

Olihan sitä jo tultukin! Suuntokellosta ja retkeilyreittien pituuksista laskettu kokonaismatka oli 2351km. 112 päivää olin vaeltanut. Kirjoitan erillisen blogitekstin reitistäni ja kilometreistä, sekä muista luvuista.

Samalla tavalla kun olin aloittanutkin tämän vaelluksen, niin lopetinkin. Pian olin jo tien laidassa peukku pystyssä, toisessa kädessä leirintäalueen avuliaan omistajan kirjoittama kyltti kädessä, jossa luki "Tromsø".

Kai se pitää todeta. Klassisesti. Ei se määränpää, vaan se matka.

Kirjoitin Kuohkimajärven tuvan vieraskirjaan vähän pidemmän tekstin. Totesin siinä monta seikkaa, mutta päällimmäisenä juuri sen, miten hieno maa meillä on.

Vaikka Norjan vuoret ja vuonot olivatkin jotain uutta kuukausien vaeltamisen jälkeen, niin on pakko todeta, että meillä täällä Suomessa on monia sellaisia paikkoja, mitä ei ole missään muualla.

Meidän vanhat metsät ja niiden eläimistö. Äärettömät suot antavat aivan omanlaisensa lajien rikkauden. Atlantin läntiset laijt kohtaavat Siperian itäiset lajit meidän niemellämme. Tuhannet järvet, joista moni on vielä kirkas ja puhdas, luovat aivan omanlaisensa tunnelman. Saariston lukemattomat saaret ovat monelle seikkailijalle ihmettelyn aihe. Lapissa vaan nyt on sitä kuuluisaa taikaa.

Ihmiset on aivan omanlaisiaan, omalaatuisia, sisukkaita ja aivan älyttömän siistiä porukkaa. Mitä kaikkea ihan se oma kotiseutu kätkeekään sisäänsä! Siitä yllättyy aina yhtä paljon.

Mä olen itsekin tehnyt ne kaikki perinteiset reppureissumatkat Uuden-Seelannin roadtripeistä Balin surffaukseen ja Kaakkois-Aasian rantalevyttelyyn. Onhan se kaikki hienoa, mutta ei aina tarvitse lähteä kauas.

Suomi on loistava maa. Piste.

On kuitenkin monta uhkaa, jotka vaarantaa tän kaiken. Retkeilykulttuuri on muutumassa. Paikkoja ei enää kunnioiteta samalla tavalla, kuin ennen. Luontoa hyväksikäytetään yhä nopeammalla tahdilla juuri silloin, kun meidän täytyisi pitää siitä enemmän huolta. Monilla menee täällä hyvin, mutta on monta sellaista ihmistä, jotka ovat hukassa.

Nyt jos koskaan täytyy pitää kiinni ja huolta niistä arvoista ja asioista, jotka Suomessa ovat omanlaisiaan. Toisten ihmisten kunnioituksesta ja auttamisesta. Suomalaisesta retkeilykulttuurista. Luonnosta ja sen monimuotoisuudesta. Jokamiehenoikeuksista- sekä velvollisuuksista.

Over and out. Kaikki jotka on mua auttaneet, jotta tää reissu oli mahdollinen: Kiitos ja kumarrus.

<3 Onni

Tromssassa