Laplandia

Kävelin Sallan kylänraittia. Metsästys-vermeisiin pukeutuneet miehet joivat kaljaa alkuillan auringonpaisteessa. Eräs mies katsoi tuimasti ja päivitteli kaupan edessä, että mitä järkeä on patikoinnissa.

Paikalliset pyöräili ohi tuulipuvuissaan ja kaksi Saksalaista reissaajaa oli peukut pystyssä tien reunassa. Neuvoin heitä menemään Pyhä-Luoston kansallispuistoon.

Sinne olin itsekin menossa. Edessä olisi kolmen päivän tiemarssi luoteeseen. Pelkosenniemeltä pääsisi Kitisen yli ja sieltä tutulle tunturille viettämään vähän taukoa vaelluksesta.

Huskyfarmin koirat huusivat kovaan ääneen kun menin ohi. Vielä kilsan päässä ulvonta kuului kunnes kauhea vaara oli ohi. Patikoija ei ollut enää näkyvissä.

Sen jälkeen ei sitten tullut ketään tai mitään vastaan pitkään aikaan. Loputtomilta tuntuvat pikkutiet olivat puuduttavia. Pelkkää valtion metsäksi merkittyä lyhytkasvuista pöpelikköä jatkui iäisyyden. Aina välillä muutama poro jolkotteli ohi.

Oli kieltämättä aivan vitun tylsää kävellä näitä metsäpeltoteitä.

Erään talon pihalla oli mies, jolla oli edessään nuotio ja kahvipannu. Punahirsisen talon edessä oli iso kasa koivuklapeja.

'Täällä ois kahavia!' Kuului pihalta kun minut nähtiin siitä ohi painelevan.
Juuri kuin kävely alkoi tuntuvia ylitsepääsemättömän turhauttavalta.

Tottahan toki. Aina se kahvi maistuu.

Istuin alas ja kaivoin kuksan esiin. Äijä oli kunnon true lappalainen. Sain siinä samalla tunnin luennon lapin historiasta sotien jälkeen ja nykymaailman järjettömyydestä.

Kartalta spottaamani suunniteltu telttapaikka oli vielä kaukana. Jatkoin taivalta jalkapohjien huutaessa armoa.

Kesällä oli helppoa mennä, kun ei ollut väliä, mihin kellon viisarit näyttää. Nyt on tilanne sellainen, että olisi auringonlaskun aikaan ihan mukava olla se teltta pydessä.

Sallassa oli jo tuntunut, että oon Lapissa. Nyt viimeistään tuntui siltä. Meinaan, sen näkee ihmisistä. Miten erilainen meininki täällä onkaan.

Metsätiellä vastaan tuli hiace. Etupenkillä metsästyskoira räksytti. Mies astui ulos autosta. Häntä huvitti reissuni kovasti. Kuka hullu kävelee painavan rinkan kanssa kilometritolokulla pitkin korpia!

Hetken juttelun jälkeen hän ehdotti, että hänen mökkiinsä noin 15km päässä voi mennä. Siellä olisi laavukin ja puita. Kun sanoin, etten sinne ennen pimeää enää kerkeisi, hän totesi, että voi heittää mut sinne! Kieltäydyin ja kiitin. Jatkoin taivalta ja ilta alkoi hämärtyä.

Kerkesi tulla jo pimeää, mutta painoin vaan menemään. Pimeässä meno yksin keskellä Lappia oli uutta. Ja super jännää. Suunnittelemani telttapaikka oli tunturin rinteellä ja sinne vievä tie oli jyrkkä. Pimeässä jyrkkää mäkeä talsiessa päivän patikan päätteeksi kelasin, että onko tässä mitään järkeä!

Se oli kuitenkin oikea päätös. Kartalta katsomani paikka osoittautui joksikin poromiesten nuotiopaikaksi. Vieressä oli kasa tervaksia ja täydellinen telttapaikka.
Tähtitaivas aukesi päälle ja oli täysin hiljaista. Hetken fiilistelyn ja iltapalan jälkeen maittoi uni.

Aamulla heräsin porojen koparan naksutukseen. Niiden jaloista kuuluu semmonen naksnaks ääni kun ne kävelee. Varmaan nuuhkivat telttaa ja siellä heräilevää reissaajaa.

Löysin mustikoita ja kanttarelleja metsästä. Lännessä kaukana näkyi Pyhätunturi. Ruskan loisto oli alkamaisillaan ja seuraavat päivät näyttivät suhteellisen hyviltä ilmojen puolesta. Perfect!

Pelkosenniemellä taas heräsin lintutornin vierestä joutsenien ujellukseen. Muutaman päivän pikamarssin jälkeen olo oli lievästi sanottuna kankea.

Pohjoisen vieraanvaraisuus pelasti viimeisen tiemarssipäivän ja illalla pääsi ihan sänkyyn nukkumaan! Seuraavat päivät olisivat myös taukoa vaelluksesta: tekisin pari eräopaskeikkaa ja jatkaisin hommaa viikonloppuna.

Viikonloppu, ruska, hyvä sää ja tuhat reissaajaa. Lauantaina lähdin sitten vaeltamaan monsteririnkkani kanssa kohti isokurua päiväretkeilijöiden alituisessa virrassa. Kyllä sitä rinkkaa ihmeteltiin. Ja eräs pappa sanoi, etten tekisi kävelykepilläni mitään. Oispa pappa tiennyt, mistä saakka tuo taikakepukka on mukanani tullut.

Näin Pyhällä paljon tuttuja ja myös yhden rakkaan kurssilaisen! Oli jotenkin oudon paljon kotoisa fiilis olla Pyhällä!

Karhunjuomalammella oli varmaan sata ihmistä. Kirjoitin vieraskirjaan mainoksen Finlandia vaelluksesta ja jatkoin matkaa.

Euroopan vanhimman vuorijonon jämien päällä on huikeita kallioita, vanhaa merenpohjaa, älyttömiä maisemia ja yllättävän paljon porukkaa.

Tietävätkö nämä suurimmaksi osaksi eripuolelta Suomea tulevat retkeilijät olevansa yhdellä maailman vanhimmista kallioista? Että he vaeltavat entisaikojen metsäsaamelaisten pyhällä vuorella? Onko retkeily vain luonnon ihastelua ja kuvien ottamista, vai ovatko jotkin paikat portteja menneisyyteen, täynnä tarinoita.

Pyhänkasteenputous

Aina kun oon Pyhänkasteenputouksella, kuvittelen eteeni miljoona metsäpeuransarvea ja kallion päällä shamaanin tekemässä taikojaan.

Miljardeja vuosia vanhat kalliomuodostelmat saa mun mielessä mannerlaatat puristumaan toisiaan päin muodostaen uusia vuoristoja.

Kun olin jumittanut hetken oranssin päräyttäviä eri sävyjä ja ottanut pakollisen kuukkeli-otoksen, jatkoin Huttulomalle.

Siellä tuli super laiska olo ja päätin, että oon siellä yötä.

Aikaisemmin oon saanu olla autiotuvilla suhteellisen yksin. Täällä oli kuitenkin sen verran porukkaa, että mökki täyttyi toisilleen täysin tuntemattomista ihmisistä.

Siinä kun pohdittiin maailman menoa ja lapin ihmeellisyyttä, mulle tuli mieleen se, miten ihmisiä yhdistävä asia retkeily on.

Me ollaan siinä tilanteessa lähellä niitä asioita, mihin ihminen on tehty. Luonnon keskellä selviytymistä. Ja yhdessäoloa. Autiotuvassa täysin vieraiden ihmisten kanssa ei koe itseään yksinäiseksi.
Kaupungissa neljän seinän sisällä moni kokee niin.

Mieli ja kroppa oli seuraavana päivänä virkeämpiä kuin ekalla. Vedin kunnon taipaleen iltamyöhään Yli-Luoston autiotuvalle asti. Rakkakivikko ja lukemattomat nousut ja laskut kävi raskaaksi.

Ylös tuntureille kapuaminen kuitenkin aina palkitaan.

Lappi on karua mutta kaunista. Ja niin on sen ihmisetkin, vaikkei he itse sitä ehkä niin helposti nää. Toisaalta voit tuimempia kohtaamisia hakea, mitä tulee ihmisten väliseen kanssakäymiseen. Toisaalta sellaista vieraanvaraisuutta ei löydä mistään.

Seikkailu jatkuu kohti Yllästä!

<3 Onni