Käsivarsi

Koitin etsiä Hetasta karttaa Kalkkoaivin alueesta Käsivarren erämaassa. Lisäksi halusin kartan Kilpisjärvestä ja sen lähialueista. Ei meinannut löytyä mistään. Kävelin luontokeskukselle tietä pitkin Hetan kylältä muutaman kilometrin. Ovet olivat kiinni! "Suljettu tänään. Henkilöstöpäivä". Damn.

Vietin siis toisen yön Hetassa. En haluaisi lähteä ilman karttaa minnekään erämaahan. Vaikka oli esiladatut maastokartat puhelimessa toiminut aivan loistavasti koko matkan tänne asti!
Katsoin illlalla säätiedotuksia ja moniin paikkoihin, joihin olin menossa seuraavan kahden viikon aikana, oli ennustettu todella hyvää säätä. Toisaalta kuulin myös, että jotkin retkeilijät olivat joutuneet kääntymään takaisin Ounastuntureilta lumen takia. Vastahan mä olin ollut siellä!

Hetan venetaksimies, opas ja koruliikkeen omistaja Laakso vei mut seuraavana päivänä luontokeskukselle. Samalla juteltiin keskuksen tätien kanssa varmaan joku tunti. Olin kärkkäänä jo lähdössä kohti erämaita. Jos vielä olisi pienikin mahdollisuus vetää se reitti, mitä olin suunnitellut.

Todella iso kiitos Laaksolle kaikesta avusta ja jutuista!

Tiesin toki, että lokakuu on arvaamaton, mutta ei mulla ollut hajua siitä, miten paljon oikeesti sitä lunta voi olla enemmän ihan eri alueilla! Tietämättömänä ja väsyneenä lähdin taivaltamaan kolmen päivän tiemarssia koti Kalkkoaivia.

Tää oli kyl hyvä leiripaikka

Katoin kartalta aina jotain hyviä yöpymispaikkoja. Illat alkoi olemaan kylmiä ja pimeitä. Mietin vaan kokoajan, että mitäköhän tästä lopusta tulee.

Olin kävelly räntäkuuroissa montakymmentä kilometriä ja mulla oli ollu aivan sairaan tylsää. Palojoensuulla kävin eräällä talolla kysymässä juomavettä ja mut kutsuttiin sisälle kahville. Siinä mä sitten yhtäkkiä tönötin paikallisten kanssa, katsoin yleisurheilua telkkarista ja söin kakkua.

Sain hyviä vinkkejä valitsemalleni reitille ja heidän mukaansa olisi hyvinkin mahdollista, että pääsisin vielä menemään Kilpisjärvelle Kalkkoaivilta. Herran siunausta toivotettiin ja minä lähdin siunausten saattelemana, kahvin ja kakun energialla vielä kävelemään iltaa kohden.

Vastaan tuli muutamia pyöräilijöitä. Pari ranskalaista, jotka kertoivat olleensa vuorilla vielä pari päivää sitten Norjassa. Olivat kuulemma lumesta huolimatta päässet menemään eteenpäin. Heillä oli vielä taivalta Ranskaan.
Eräs toinen pyöräilijä oli vielä menossa Nordkappiin. Aika kylmä ja räntäinen sää tsygäillä kieltämättä! Hatunnosto muillekin reissaajille.

Sitten alkoi lumiset maisemat. Mun suunnitelma näytti kokoajan vain etäisemmältä. Kaikkialla oli vaan harmaata ja valkoista. Nopeasti pimenevät illat Käsivarressa lokakuussa on jotenkin tosi raskaan oloisia.

Vastaan tuli muutamia metsästäjiä, kun pääsin viimein hiekkatielle. Kyselin, että mikä meininki ja eka sanoi, että harmi kun ei tullut suksia mukaan. Sanoi vielä siihen, että mä ehkä kyllä jaksaisin siinä pienessä hangessa vielä ehkä painaa.

Toiset metsästäjät taas sanoivat, että kunhan mulla on kumpparit mukana ja osaan mennä niin no problemo. He vielä neuvoivat, että 10km päässä päätieltä olisi paliskunnan tönö, jota voisi käyttää. Siellä mä kävinkin lounaalla.

Niin monta eri tietoa tulee joka tuutista. Mietin vaihtoehto B:eetä. Maantietä pitkin 70km Kilpisjärvelle. Ei houkutellut. Olin tullut tänne asti joten en halunnut vielä luovuttaa. Entäs jos ensi viikon plussakelit sulattais tän kaiken?

Tunturin päällä pääsi kävelemään ainoastaan mönkijäuraa pitkin

Mitä pidemmälle Kalkkoaivin tietä meni, sitä enemmän jokapuolella alkoi olemaan lunta. Onneksi päivä oli älyttömän kirkkaan kaunis. Olinkin yhtäkkiä astunut ruskasta talveen.

Säät näyttikin tosi hyviltä ja olin toiveikas. Vielä erämaavaellus tähän loppuun. Ehkä pääsisinkin kiipeämään vielä Haltille? Olivathan ne Ranskalaiset pyöräilijtkin olleet vuorella.

Kalkkoaiviin päästyä oli selvää, että noin 600m korkeudessa alkoi olemaan lunta niin paljon, että sukset olivat jo parempi vaihtoehto. Menin silti tuvalle asti ja halusin päästä erämaahan. En alkaisi nyt luovuttamaan.

Illalla pääsin tuvalle. Mönkijäura jatkui vielä erämaahan päin. Ajattelin, että menisin ainakin seuraavana päivänä katsomaan, miltä siellä näyttää.

Illalla olin masentunut. Tuntematonta hieman lainatakseni: Ei tainnut tulla paraatimarssia Haltille.

Kunnes menin hakemaan lisää puita puuvarastosta. Seinällä oli kerä rautalankaa ja lattialla muutama palanen kovamuovia. Katsoin palasia lähempää. Tuosta kun ottaisi yhden siivun pois niin nämähän olisivat aivan lumikenkien kokoiset! Katsoin rautalankaa seinällä.

Pian oli tuvan lattia muuttunut verstaaksi. Yömyöhään vääntelin rautalankaa ja laitoin kenkiä niillä kiinni muovinpalasiin. Keräsin huolellisesti kaiken ylimääräisen roinan ja siivosin jälkeni. Menin ulos testaamaan.

Siellä mä tepastelin hangessa tuvan vieressä ja nauroin itelleni. Komeet reposet tanssi taivaalla.
Minähän perkele menen sen hangen läpi vaikka mikä ois!

Seuraavana päivänä lähdin innoissani mönkijäuraa pitkin kohti Kutukosken tupaa. Kun ura loppui, otin esiin huikeat kenkäni ja lähdin paahtamaan maastossa. Kompassisuunta ja kartta sivutaskuun. Aurinko paistoi ohuen pilviverhon takaa. Kaikkialla aivan hiljaista ja harmaata. Erämaa näytti ja tuntui suurelta ja karulta.

Muutaman tunnin paahtamisen jälkeen totesin, että lumi oli just niin ärsyttävää, että hyvillä metsäsuksillakin olisi vaikeaa mennä. Päätin kuitenkin mennä vielä seuraavalle tuvalle lounaalle.

Tuvassa kahvikupposella naureskelin mun seikkailulle. Kävin tutkailemassa lähimaastoa ja totesin, että ei olisi mitään järkeä lähteä painamaan maastoon, vaikka edes alle 10 kilsan päässä olisikin jo sulaa.

Lähtisin seuraavana päivänä takaisin tieuraa pitkin kantatielle. Keksisin jonkun muun lopetuksen tällä reissulle.

Näin sinä päivänä ainoastaan yhden korpin ja yhden riekon. En ketään muita. Oli todella yksinäinen olo. Ei todellakaan mitään mahdollisuutta nettiyhteyteen. En kyllä sitä toisaalta kaivannutkaan.

Takastullessa kaatuilin vielä hankeen, kunnes löysin taas uran, jota pitkin oli helpompi mennä. Ura syveni lähempänä Kalkkoaivin tupaa ja pääsin kävelemään ilman mun rautalankahökötyksiä.

Olin lyöty, mutta onnellinen, että olin edes kokeillut. Lisäksi tän reissun vuoksi olin myös ihan virallisesti käynyt erämaa-alueella! Jos olisin luovuttanut heti tai edes ennen koko Kalkkoaivintielle pääsyä muuttanut mieltäni, olisin ollut aivan hukassa siitä, miten paljon lumen syvyys ja olosuhteet paikoitellen vaihtelee. Seuraavassa tunturilaaksossa saattoi olla vielä ruska ja sulaa, seuraavassa keskitalven hankea.

Sitten alkoi marssi kohti kantatietä ja sieltä vielä tietä pitkin Kilpparille. Mietin kuumeisesti kaikkia mahdollisuuksia. Menisinkö suoraan Norjaan? Vai menisinkö Kilpisjärven eri reittejä? Mikä siellä on lumitilanne?

Takaisintullessa oli tuntureiden päällä taas satanut lunta. Olin aikasemmin lukenut tuvan vieraskirjasta, että huoltomies oli käynyt sinä aikana kun olin mun erämaa-seikkailulla. Pihalla oli myöskin joku pitänyt urista päätellen hauskaa mönkijällä. Mutta onneksi oli! Juuri sen tunturin päällä olisi ilman noita uria ollut todella vaikeaa mennä!

Nyt ei ollut edes akkua tarpeeksi tai muutenkaan kuulokkeita mukana, jotta kävely olisi sujunut vähän jouhevammin. Kymmeniä kilometrejä maantietä. Olo oli yksinäinen, haikea siitä, että tää kaikki loppuu. Ekaa kertaa mulla oli myös ikävä. Kavereita ja perhettä.

Olin väsynyt. Niin väsynyt. Olin viimeksi pitänyt kunnon taukopäivän Pyhällä pari viikkoa aikaisemmin. Hetassakin vietetty päivä oli mennyt vain kävellessä kaupasta kauppaan.

Päätin mennä mahdollisimman pitkiä matkoja, jotta mulla olisi aikaa tutkia Kilpisjärven seutua. Olin tullut yhteensä 27km takaisin samaa reittiä mitä olin mennytkin erämaahan.

Kokonainen päivä tietä pitkin. Ilta hämärtyi ja eteen pysähtyi valkoinen paku. Ulos astuu nuori suloinen mimmi, joka kysyy, että tarviinko kyytiä. Olin kävellyt siihen mennessä 33km ja olin aivan poikki. Kerroin hänelle reissustani siinä samalla ja juteltiin. Kilpisjärvi 20km kyltti oli siinä ihan vieressä.

Hampaita purren kieltäyduin kyydistä. Mä oisin ihan hyvin voinut sen ottaa, mutta kun mietin sitä, niin se tuntuisi silti huijaukselta. Olin tehnyt virheen reitissäni ja sain siitä maksaa. Kävelemällä oli tultu tänne asti ja kävellen mentäisiin loppuun asti! Voi, kun mä oisin niin halunnut siihen kyytiin.

Mutta mikä olisi hyvä lopetus tälle kaikelle? Oli mieli myös haikeena siitä, että kohta tää reissu loppuisi.

Jäämerelle. Menisin uimaan jäämereen. Mereltä merelle. Oli vähän yli 3kk siitä, kun olin viimeksi ollut meren äärellä. Sehän oli kuulunut aivan alkuperäisiin pläniin muutenkin, loistavaa!

Lähdin viimeisenä tiemarssipäivänä tosi aikaisin liikkelle. Nyt satoi lunta jo alempana maastossa.

2 viikkoa putkeen pitkiä päivämatkoja. Kylmiä ja pimeitä öitä. Olin tosi loppu.

Lumisade ja valkoinen maa sai mut innostuman talvesta. Kohta pääsisi taas snoukkaamaan ja tekemään kaikkea muuta talvikivaa. Porot aina välillä kävi tiellä.

Pian mutkan takaa avautui älytön maisema Saanalle. Sain valtavasti lisää energiaa. Ei kestänyt kauaakaan, kun olin kylillä.

Menin suoraan Kilpis-raflan buffettiin ja aloin suunnittelemaan loppumatkaa. Jotain eeppistä olisi luvassa, mutta en ollut vielä aivan varma, että mitä kaikkea!

Tämä oli mun elämäni raskain, opettavaisin, mutta myös samalla yksi hauskimmista reissuista, mitä oon tehny.

Pitää olla rohkea ja mennä eteenpäin. Mutta rajojen kokeileminen on aina riskiä. Mitä sitten, kun se raja tuleekin vastaan?

<3 Onni