Uni verse

Kun kuulee tätä tunturimaisemaa ja näkee tätä hiljaisuutta, tuntuu autaalta. Eivät turhaan nimenneet pyhäksi. Luulen, että nimi juontaa juurensa metsäsaamelaisten pyhiin paikkoihin joita täältä kyllä löytyy.
Vaikka mestoilla on paljon turisteja ympäri maailmaa, on silti niin hiljaista. Täällä voi hiihtää tai vaeltaa kilometritolkulla näkemättä yhtään ketään. Ihmistä siis. Kuukkeleita, korppeja, tiaisia, jäniksiä ja poroja näkee siellä täällä. Puut humisee ja narisee pakkasessa.
Onko tämä nykyjan trendi, jossa niin moni haluaa takaisin luonnon helmaan, juuri tämän autuuden hakemista? Sen fiiliksen, että on vain luonto-äiti ja minä. Haemmeko luonnosta vain rauhaa?

Muistan kun vaelsin Tasmanian Overland-vaelluksen muutama vuosi sitten. Jotenkin siitä Mellun kiireellisyydestä kaipasi luonnon rauhaan ja Tassie vaikutti sellaiselta metsäiseltä ja rauhalliselta paikalta jossa olisi harvinaista luontoa, sekä kauniita maisemia. Kuvittelin itseni seisovan vuoren huipulla yksin katsoen alas laaksoon.

n. 100 kilsan vaellus oli itselle ensimmäinen oma viikon vaellus ulkomailla. Niin naiivisti kuvittelin, ettei varsinkaan siihen aikaan vuodesta siellä olisi niin paljoa porukkaa. Tämä oli sikäläistä kevättä.

                                           

Ekalla leiripaikalla pystytin teltan lukuisten muiden telttojen viereen. Leirissä oli myös autiotupa, jossa keittiö. Koko tönö oli täynnä jengiä. Ihmiset juttelivat ja tekivät safkaa. Voi miten ärsyttävää oli jenkkien oumaikaadit ja amaizingit päivän vaeltamisen jälkeen.

Menin keittämään trangialla soppaa teltan viereen. Olin jotenkin tosi ärsyyntynyt siitä, että muita ihmisiä oli niin paljon.

Jokin ihme kanalintu tuli siihen viereen. En ikinä ottanut selvää, mikä tuo otus oli. Enivei, siinä mä safkasin ja katoin sitä hemmetin lintua. Sitten kun nousin pystyyn niin se lähti hyökkäämään kohti. Menin taaemmas ja se seurasi perässä. Aina se vain tuli perässä hyökäten, vaikka menin poispäin. Olinko mä sen reviirillä vai mitä?

Viereisen teltan jäbä naureskeli siinä ja kattoi huvittuneena. En mäkään voinu olla nauramatta. Se saatanan kana vaan hyökkäili mun kimppuun. Viimein otin oman tilani haltuun ja pysyin paikallani. Sitten se lintunen lähti livohkaan siitä ja sain olla telttapaikallani sen yön.

                                         

Suomessa me ollaan totututtu siihen, että on paljon maata ja mantua missä liikkua. Varsinkin täällä Lapissa sitä tilaa löytyy. Ei me olla vaan totuttu siihen, että luonnosa liikkuessa tapaisi paljoa jengiä. Paitsi Nuuksiossa kesällä, mutta se on kokonaan toinen stoori.

Ehkä tää meidän välillä ankea ilmasto, pitkät välimatkat ja viime vuosisadan masentavat ajat on saanu meidät vähän liian kyyniseksi. Ollaan totuttu olemaan omillamme ja pitämään oma reviirimme. Tuntemattomat voi olla jotenkin tosi vaikea asia käsitellä monelle, jotka on tottunu siihen omaan rauhaan.

Kuitenkin, kun erämaissa ja kansallispuistoissa hyörii menemään, huomaa asioiden toisen laidan. Ihmiset on paljon avoimempia puhumaan asioista taivaan alla ja nuotion äärellä kuin rakennettujen laatikoiden sisällä. Tässä ei oo jotenkaan mitään ihmeellistä kun sitä vähän aikaa kelaa :D

Oon tavannu aivan super ihmisiä vaelluksilla ja luonnossa liikkuessa. Oli se kulkupeli tai määränpää mikä vaan, on se matka yleensä ollut yhdistävä tekijä. Kun tuntemattomassa ympäristössä on se pieni jännitys päällä, että mitäköhän seuraavaksi on tulossa. Pääsenköhän tuon vuoren tai tunturin yli. Onko leiripaikka missä? Ja vastaan tulee ihmisiä joilta voi kysyä neuvoa, voi helpotus olla suuri.

                                                     

Ihmisten kohtaaminen suojelualueilla on aivan eri asia kuin kaupungissa. Koska meillä kaikilla on kuitenkin sisimmässä se yhteenkuuluvuuden tunne. Me kaikki kuitenkin tullaan ihan samasta paikasta.

Ei ole montaa sukupolvea, kun itse kunkin sukujen esi-isät ja mammat asuivat luonnon armoilla. Ihmisillä oli suuri kunnioitus kaikkea elävää kohtaan. Jokaista puuta ja eläintä. Kaikkia kasveja ja taivaankappaletta. Jokaista ilmiötä ja kummallista asiaa joka tuli vastaan. Luonnosta otettiin vain se mitä tarvittiin, loput jätettiin rauhaan.

Näiden eriskummalisten ilmiöiden ja suojeltujen aluiden helmassa me taas muistetaan mistä me tullaan. Me muistetaan taas se meidän ihmisyys ja epätäydellinen täydellisyys.

Oon tavannu niin monta erilaista ja eri alkuperistä tulevaa ihmistä. Ne keskustelut ja se yhteys mikä ollaan saatu yhteisten luontokokemusten kautta ei ikinä lähde pois. Silloin me muistetaan kaikki olevamme vain ihmisiä maapallolla, joilta on unohtunut oma alkuperämme ja kunnioitus. Luonnossa me taas nähdään olevamme osa universumia ja samaa ihmiskuntaa.

Ei ole väliä, mistä tulee. Tai mikä on kenenkin tarkoitusperät. Tulien ääressä ja linnunradan alla me muistetaan tulevamme samasta paikasta. 

Jag är skogsmannen

Ihmiset usein vieroksuu toisista kulttuureista tulevia outoine tapoineen ja kielineen. Mutta sitten metsässä, autiomaassa tai vuorella se sama ihminen onkin suuri helpotuksen tunne. Hei! Tuolla on toinen samanlainen kuin minä. Mikä onni!

Ehdotankin, että näiden keväisten vaalien keskusteluita käytäisiin enemmän ulkona luonnon helmassa! Mikä olisikaan parempaa kuin avohakkuista puhuminen avohakkuu-alueella tai hoitoalan ongelmista puhuminen avarakatseisesti avarassa ympäristössä.

Sipilä suolle vaan!!!

                                           

Kyllähän mä siellä Tasmaniassa sitten parin päivän jälkeen aloin juttelemaan ihmisille ja avauduin. Niin perus Finski meiningillä. Aluksi vähän silleen, jotta mitä helvettiä te kokoajan kälätätte. Olkaa nyt välillä ees hiljaa.

Kyllä mä sitä laaksoa katoin yksin vuoren huipulta myös.

Mutta ennenkaikkea, valloitin jenkkien kanssa sen saaren korkeimman huipun, jaoin lounaita ja yhteystietoja tanskalaisten kanssa, uin jääkylmässä joessa aussien kanssa. Kävin monta mielenkiintoista keskustelua ja sain uusia ideoita. Jaoin monta hetkeä tuntemattomien ihmisten kanssa. Mutta ei ne mitään tuntemattomia ollu.

<3 Onni